Tolstoy Leo, graf
Sevastopoli

Sevastopoli joulukuulla 1854

   Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän jaodottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisenvärileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei olemissään – kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihinja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamatonkohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluvalaukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikkivaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
   Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivänhäärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamiesmaaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa jakääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillenJumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaatkamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaallevainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteenkuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. – on kasottainmaallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluviasotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta jakiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillankohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa – sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia – laskee rantaan ja vesille.
   – Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, – tarjooteille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia noustenveneistään.
   Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneenhevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytteperäsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossavälkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessapäällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmatvaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisialaivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella – pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvattaivaansinisellä merenpinnalla – kauniita, kirkasvärisiä kaupunginrakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavattuolla puolen – aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujenlaivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisestitörröttävät vedestä – kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttäämeren kuulakassa etäisyydessä – vaahtopäisiä laineita, joissaairojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, – kuuntelette tasaistaäänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolinmahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.
   Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, ollaherättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnettaja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
   – Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidänjalosukuisuutenne – sanoo teille vanha matruusi ja kääntyytarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
   – Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, – huomauttaa vaaleatukkainennuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
   – Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli – virkkaa ukko,hänkin laivaa silmäillen.
   – Katsohan, missä räjähti! – sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynytkorkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraaräjähtäneen pommin räikeä pamaus.
   – Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, – lisää ukko ja sylkäiseevälinpitämättömästi kouriinsa. – No, ala kiskoa, Mishka! parkaasinohi painamme. – Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillämainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota moninepäälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehetepätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjenveneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
   Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvätvehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaenvarimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtiikaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja javalurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskinhaiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaaviasotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä jakuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita – kuljetetaan vankkureillaheiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka jaupseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katusuljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla onkaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiäja veriset paarit, – kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiäjälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perinvastenmielinen; leiri– ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikkiolisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Muttakatsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvatympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vaintuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoaja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jotaei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa semillainen hyvänsä – juottaa hevosen tai raahaa tykkiä – yhtärauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisijossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerinkasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuuohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekätyösotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneenportailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisenhameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
   Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliinensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyydenmerkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiärauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kentiessyytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemäänSevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovatherättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne janäkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itsepuolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaantaloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoosotamiehiä paareineen, – siellä näette Sevastopolin puolustajat,näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
   Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä– taiviisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimminhaavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttääteitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä – se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, ettätulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennävuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevätmielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielelläänkärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanotonsanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria jakärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
   – Mihin sinä olet haavottunut? – kysytte epäröiden ja arastivanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuenseuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävätkärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurtakunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.
   – Jalkaan, – vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peitonpoimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. – Jumalan kiitos nyt, – lisää hän: – pois rupean jo pyrkimään.
   – Kauanko olet ollut haavottuneena?
   – Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!
   – Onkos nyt kovia kipuja?
   – Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuinpohkeessa repisi, muuten ei yhtään.
   – Kuinka oikein tulit haavotetuksi?
   – Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinenpommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuinkuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.
   – Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?
   – Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkättyjalkaan.
   – No, entäs sitten?
   – Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
   Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseenhameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunneja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitäkuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseenmeikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivatpuhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa jakuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelleopettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoenkaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuinkuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistäänloistaa aivan kuin hurmaus.
   – Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! – huomauttaa teillematruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähänakkaväen – tyhmiä lavertelevat."
   Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostainsyystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänellekovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; muttate ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvatmieleenne, – ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsakainostelun edessä.
   – No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, – sanotte hänelle japysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttääsietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
   Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hänmakaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, jokailmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoinkoriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneetnurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean kädentynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttääteitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivänkaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
   – Onkos hän tajuttomana? – kysytte naiselta, joka käy perässänne jakatselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
   – Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, – virkkaa hän kuiskaten. – Annoin sille äsken vähän teetä – vaikk'on vieras, täytyy tokisääliä, – niin tuskin maistoi.
   – Miltäs nyt tuntuu? – kysytte te häneltä. Haavottunut kääntääsilmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikäymmärrä teitä.
   Sydäntä kouristaa.
   Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuinluurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattupois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuistanäette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
   Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennotnaiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
   – Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommijalkaan, – kertoo teille oppaanne: – vei päivällistä miehelleenvallinsarvelle.
   – No, poisko leikattiin?
   – Yläpuolelta polven leikattiin.
   Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näettesiellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoiminsilmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisiaja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksenalaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistäleikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaanterveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinkavälskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareillasamassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsaleikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisestakivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, – näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan – ei säännöllisessä,kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujenpäristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessäratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, – veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…
   Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomastielpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näidenkärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,epäröimättä menette vallin sarville…
   "Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolematuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Muttapilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimenkirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa piantaas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeenviehtymisen tilaan.
   Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaattoruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvinekirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntävallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,laukausten äänet – kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistätuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseennekohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teittesitomispaikassa.
   Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupunginvilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin onpuotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu– ja huivipäisetnaiset, keikailevat upseerit – kaikki puhuu asukkaidenmielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.
   Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiestenja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnallaja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri saisurmansa.
   – Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! – sanoobassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yliriippuu kudottu vihreä vyöhikkö.
   – Missä meillä? – kysyy toinen.
   – Neljännellä vallinsarvella – vastaa nuori upseeri, ja tekatsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudellajopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistäon tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinäsiitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoretmiehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinkahuonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulienvuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa."Mahdotonta mennä patterille", – virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. – "Ja minulta taasparhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankossieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolanpalvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessahyökkäyksessä mukana.
   Pöydän toisessa kulmassa, kyljys– ja hernelautasten sekä pullontakana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä,istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainenkaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on mustakaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hiemanhutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, jaennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessatuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hänpoikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihänteitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaanVenäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niinmonella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellävallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä jaylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niinhänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurtakylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataanpaarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltävallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuostakauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole sielläolleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi onvarma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kunpuhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämminvai kylmä maaluolassa j.n.e.
   Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sääkerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaavihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…
   Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portistaoikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksentakana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejäei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä onseinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävätiäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessannekompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatteja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; sillointällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinennainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäenrinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällämäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiinuurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaaihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehetrientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaattetäällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävätkasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaantai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurostivaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut taivaikeasti haavottunut.
   Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluvatykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiäkäsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden ääntenmerkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinenmuisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaaenemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemminhuomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisentunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnostaäänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen jaluisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraenohitsenne, – te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomastioikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylösniljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähänmatkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhistatussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkäsaartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun oletteastunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretullelikaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuretvalurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissäviruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilmanmitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterillajoukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuunapuoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineenmenee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässäliassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näettepirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänneolette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvanerilaisia kuulan ääniä – surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuviatai vinkuvia kuin soittimen kieli, – kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.
   "Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, sekamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntienpientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Muttaherätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.Se on Jasonin redutti – verrattain hyvinkin vaaraton paikkaeikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvellesuunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkäkohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näettemiinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimäänvain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonainjalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavatpiippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissamuodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaanpatterille – tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jotamullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunatja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusiapelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teilletalouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuenupseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niintyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivanluonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututtekylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerinkertomuksia. Upseeri kertoo teille – mutta ainoastaan jos kyselette – viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaanvain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vainkahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavanakuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teillekuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasiyksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisenpattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukostavihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta josnäette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niinlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juurituo valkoinen valli onkin vihollinen – se, niin kuin sotamiehet jamatruusit sanovat.
   Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahiyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikanannehieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoistamatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppuasuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaisetsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahannoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotkaovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä – tyynessä, varmassa, maltillisessa – ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, – yksinkertaisuus jaitsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat jakärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekämielen että tunteen ylevyyden.
   Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustannetärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakearuudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvainmatruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuullamatruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa jatunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties – seon vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa."Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat",kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossapaikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta senjälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisovavahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaaohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleenvesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaapuolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taashuutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samatvesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pomminvihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikeayhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pomminkajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten jokasuunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällennelika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnonja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitäkohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; muttaitserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohiteihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinenelpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin ettälöydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän jakuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommejaputoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamieskuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttääihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassaon kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinäsilmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vainpeljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kunhänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattomanajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pääkohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaanylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevallaäänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoosanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöinmatruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästikäsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päiväseitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastatenkauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertääkeltaisesta paperista paperossin…
   * * * * *
   Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itsepuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomattamitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietäaina hävitetylle teatterille asti, – astelette tyynin, ylennetyinmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne – se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaanmurru, – ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissapoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissasaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestäenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sensilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolinpuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niinyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä satakertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokintoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotkayhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessasen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, – eläennäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautuanoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Jase vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä – rakkaus synnyinmaahan.Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistäajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaanepäillyt, että se antautuisi viholliselle, – noista ajoista, jollointuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsastipitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutammeSevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" – vasta nyt ovat kertomuksetnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisenatraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selväänymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan – eikaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahanpainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonkasankarina oli Venäjän kansa…
   Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviinharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiävalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet javihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset jakaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssinsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekävallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisestisäestävät.
   Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.

Sevastopoli toukokuulla 1855

I

On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinentykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maatavihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin– ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarviltasaartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, jakuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyttulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa.Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Muttayhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomallapelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristäänSevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkainailtoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekälaskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisestiammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornistakiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, jasaartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä – ja yhä tulvii samallakuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vieläkirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisemattaruudilla ja verellä.

II

   Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajanläheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekänaisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkaskevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustustenyläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin jaNikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikillelaski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohtihopeankirkkaana.
   Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, muttaei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, jamiettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeäbulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunutsuurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa olihuonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähänomituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkistinäkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitääulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseetpuhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentinmajotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänneratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestäsiirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksestaeronneelta tilanomistajalta T: n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hänmuisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
   "Kun meille tuodaan Invalid-lehti, niin Pupka (näin kutsuieronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaasanomalehden, juoksee sohvalle lehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmenttimajaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla teidän sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hänsinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on kultainen mies. Minäolen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän taisteleevallinsarvilla ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestäkirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo ollahirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisiamuutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilenesimerkiksi kertoivat sinullekin tutut soitannon ihailijattaret,että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin jaettä hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minäsitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän onministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena rattona meille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, ettämeikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, niin ettei ranskalaisillaenää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niinhaltioissaan tästä uutisesta, että mellasti koko yön ja sanoo, ettäsinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa jakunnostit itseäsi."
   Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olenalleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailovsanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinkahe istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat tunteesta, muistelikunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kunhe kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroihänelle, – muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpähänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensäpuolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänenmielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, jahymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuohänelle niin armas kirje oli.
   Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiinja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään",ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, – "kun hänyht'äkkiä saa Invalidista lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenäkapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmastientisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielätänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä onkaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tuleetaas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti…everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" – ja hän olijo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsaleskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikinsäveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansabulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.

III

   Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivätja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaankuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja jalapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui jakäveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeathansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskentelikaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), muttayksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivatnuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujillakäyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
   Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeniMihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia jaSuslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivathänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikähansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, ettähävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiinpuettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeniMihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinuttervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavanluona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojenObzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättäkuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut musiikkia kuuntelemaan.
   Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa – ei sen vuoksi, että mukakapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muutsaisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisestisiksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset – ehkä kertoisivatkin jotain.
   Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennäheidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiäminua – miettii hän, – tai tervehtivät, mutta puhelevat vainkeskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevätmatkoihinsa ja minä jään sinne yksin aristokraattien joukkoon.Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevanvaliopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kentiesei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittuja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vainturhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuosurkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurienupseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkiallemissä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissaon ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.aristokraatteja, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekäaristokraatin että ei aristokraatin kintereillä.
   Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov aristokraatti,alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin aristokraatti,koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. AjutanttiKaluginin mielestä taas on kreivi Nordov aristokraatti, koska hänon sivusajutantti.
   Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuuttakaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiitkuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se onmeidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kutenrokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajiaihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästiolemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelemattaalistuvat siihen; – niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, muttavoittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottomanorjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros jaShakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaanmeidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuudenromaani?
   Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon omanylimyspiirinsä, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen jaastui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutanttiKalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, jokavieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, everstiNeferdov, eräs niin kutsutuista sadastakahdestakymmenestäkahdesta hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleenruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestariPraskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraalioli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti jaruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänenluokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeniMihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvinusein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituistakertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänellekaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä senparemmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansatavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehtiohimennen.
   – No kapteeni, – sanoi Kalugin, – koskas taas vallinsarvelle?Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla – eikö ollut kuuma?vai?
   – Kuuma oli, – sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönähiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellenmiekkaansa.
   – Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä oneräs upseeri sairaana, – jatkoi Mihailov – niin että…
   Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanianpäällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskinsijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntäkuunnellut.
   – Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin – sanoi hänruhtinas Galjtsinille.
   – Mitä niin, ei kai tänään mitään? – kysyi arasti Mihailov, katsoenvuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
   Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummallatavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähänaikaa ääneti, virkkoi: – Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivipäässä. Ettekö tunne, kapteeni?
   – Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär – vastasialikapteeni.
   – Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.
   Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämävoinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikätodella olikin aivan oikein.
   Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näinennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaahän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin jaKalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomastihämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannutkuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsiniatehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kunkäytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänenkävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsakuuluisan, urhoollisen meriupseeri Servjaginin, joka oli lähestynyttakaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkinyhtyä aristokraattien piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisestijäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin mitättömäksi mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoatuttavuudestaan tämän merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, ettäse oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollutneljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenenaskeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakinyhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaanihan turhasta – hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T: stä saapuneen suloisen kirjeen ja synkätmietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvellelähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivatpuhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näinhuomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättiväthänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessäänjunkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensikertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyttämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkarihuomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.

IV

   Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kunkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näkipienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperillapaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatunmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsajunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansakynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaisetsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, jostatörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula jamuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansakanssa tykkikaivantoihin.
   "Varmasti kaadun tällä kertaa", – ajatteli alikapteeni, – "tunnensen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaanitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeäänkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaanmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmastisaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellyttikun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij onsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin ristiainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,13: han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaanjonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäsjos tapahtuisi jotakin, – onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä… niin pyhävelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti etteisellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistustullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana taiheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettävelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäinkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaanjäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissakirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukienajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainenja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessäänei ollut paikattu).
   – Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! – sanoi vihaisesti Mihailov.
   – Makaat? – murahti Nikita: – saat päivät päästään juosta kuinkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!
   – Olet taas juovuksissa, näen minä.
   – En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
   – Vaiti, tolvana! – karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oliloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopahemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
   – Tolvana, tolvana? – matki palvelija: – miksi tolvanaksihaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti onhaukkua.
   Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
   – Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! – sanoihän lempeällä äänellä. – Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna ollapöydällä eläkä siihen koske, – lisäsi hän punehtuen.
   – Kuulen, herra – sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinanvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, jaräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
   Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niinNikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähtisuutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut ollahänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesilikaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan ettäkyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavatpäälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi josadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensäoli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsäoli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)j. n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännäntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vieläriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.
   "Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" – mietiskeli itsekseenalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansakanssa vallinsarvea. – "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vaituohon?" – puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansaja rintaansa, – "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisikierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"
   Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisestitykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosenpimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksensuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloinmeikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputkipiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommitputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.

V

   Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota eikukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan jokayhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivätnyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.
   – No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, – virkkoiKalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseenpehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollanninpalttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: – kuinkas hän sitten joutuinaimisiin?
   – Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, onne parlait que de ca à Petersbourg [1 - Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.] – sanoi nauraen ruhtinasGaljtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaalähelle Kaluginia – kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkojamyöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaanjotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitähuvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinasGaljtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivatasettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalatilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äskenbulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissäänhe olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisiavirkatovereita ja tuttavia.
   – Mitä Maslovskista?
   – Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?
   – Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vastakoulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi – ratsumestariko?
   – Oo, jo aikoja sitten.
   – Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?
   – Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.
   Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiostierään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättälaulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiinjatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.
   Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisellatarjottimella.
   – Tarjoa ruhtinaalle, – sanoi Kalugin.
   – Onpa kummallista ajatella, – virkkoi Galjtsin, ottaen teelasinja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa onpianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että tottavie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.
   Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, – virkkoi kaikkeen tyytymätönvanha everstiluutnantti: – niin kerrassaan sietämätöntä olisikintämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivätapettavan ja tapettavan – loppumattomiin – jos sitten vielätäytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —
   – Entäs meidän jalkaväen upseerimme, – sanoi Kalugin, – jotkaelävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövätsotamiehen ruokaa, – entäs he sitten.
   Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan heovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.
   Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.
   – Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänenylhäisyyttään kenraali N: n lähettinä? – kysyi hän ujosti, kumartaen.
   Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyiloukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö hänen sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan jaluomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen jarupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka olijäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, mitenpienuudessaan olla, mitä tehdä.
   – Asia olisi erittäin tärkeä – sanoi upseeri hetkisen vaitiolonjälkeen.
   – Ahaa! no sitten tehkää hyvin, – sanoi Kalugin, pani sinellinpäälleen ja saattoi häntä ovelle.
   – Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit, [2 - Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.]– sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.
   – No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.
   – En vielä tiedä – saatte itse nähdä, vastasi Kaluginsalaperäisesti hymyillen.
   – Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästälähteä, – sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.
   Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai ollamenemättä.
   Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänäyönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdovkumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevostenkavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.
   – Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chosecette nuit, [3 - Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla jakatsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.
   – Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla?(Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerranneljännellä vallinsarvella.) – Vastapäätä meidän lunettiamme olisaartokaivanto, – ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihinhyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesihieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaanmeikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelunsuunnitelmasta.
   – Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojenseutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai sen? nyt räjähti, – huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joitailmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotkatuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.
   – Quel charmant coup d'oeil! [4 - Mikä komea näky!] eikö totta? – virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. – Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.
   – Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi…kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti – mikä sen nimi onkaan? sekinon ihan kuin pommi.
   – Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaannäen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommejataivaalla; niin siihen tottuu.
   – Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? – virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.
   – Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vieläpäästäkään, – vastasi Kalugin. – Kylläpähän kerkiät, veliseni!
   – Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä,niinkö…
   Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykinjyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansiapikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.
   Kas vain, nyt se vasta tosi tulee…! sanoi Kalugin.
   – Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: seihan tunkee sieluun. Nyt hurraavat! – lisäsi hän, kuunnellenkaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a – a – aa", joka vyöryihänen kuuluviinsa vallinsarvelta.
   – Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?
   – En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta ontauonnut.
   Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle jahyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.
   – Mistä?
   – Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.
   – Tulkaa. No mitä?
   – Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivatsuunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitäoli vain kaksi pataljoonaa, – puhui hengästyneenä sama upseeri, jokaoli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astuikuitenkin aivan tyynesti ovelle.
   – Mitä, peräydyittekö? – kysyi Galjtsin.
   – Emme, – vastasi upseeri vihaisesti: – Parahiksi saapuipataljoona lisää – hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö jamonta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…
   Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emmehäntä kumminkaan seuraa.
   Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässätaaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kutenolen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisenmiellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemäänperille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisestatuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassamielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttääsivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärääastumaan edestakaisin.

VI

   Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalostahaavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyivaloa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta.Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samattulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuuluikavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneenvoihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneidennaisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaanammuntaa.
   Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanhamatruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akankymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhuiitsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallotlentelivät puolelta toiselle: " – noita hirmuja, voi noita hirmuja!Y – hy – hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kasmissä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."
   – Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikkiputoilevat, – sanoi tyttö.
   – Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? – puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. – Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, enmä itsekään tiedä, – niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyttappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sittenen tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuollapelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyymun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij pitikekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnanttiUgrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa jakasvot turvoksissa…
   – Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! – keskeytti Nikitansanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: – tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?
   Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, – sanoi akka huoaten ja vastaamattatytön kysymykseen.
   – Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, – jatkoilaulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö – niin suu-uuri lojuiihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinänja lentänyt sitten kamariin… suuri sellainen, ettei jaksanutnostaakaan.
   – Kellä oli mies ja rahaa, muutti – sanoi akka – tuon viimeisenkintuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies,Herra Jumala, Herra Jumala!
   – Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le – entää jaha – alkee ja viskaa maata y – ympäri ja siltä siltä oli ettei yksisirpale osunut minuun ja setään.

VII

   Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinentoistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinasGaljtsinin ohitse.
   – Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, – puhui bassoäänelläeräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: – kunloikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah", [5 - Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaanniin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nytranskalaistenkin huutavan "Allah!"] niin ihan toinentoistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaankiipeää – minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän olikerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:
   – Tuletko vallinsarvelta?
   – Tulen, teidän jalosukuisuutenne!
   – No kuinkas kävi? Kerro.
   – Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, voimalla,kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivatmeidät, teidän jalosukuisuutenne.
   – Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?
   – Mitenkäs siinä torjui, kun se koko voimallaan tuli: tappoivatkaikki meikäläiset, eikä apua anneta.
   Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinenseikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunutsotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.
   Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? – sanoiGaljtsin ärtyisesti – ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olitlähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?
   – Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! – vastasi sotamies: – tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.
   – No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehänon hirmuista! – sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisestavälinpitämättömyydestä.
   – Minkäs teit, kun se voimalla! – murahti sotamies.
   – Niin teidän jalosukuisuutenne, – puuttui tällöin puheeseeneräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: – täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipameillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistäänhinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassakun iskee minua… o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemminkävelkää… o-o-oo – voihki haavottunut.
   – Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä – virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, jokakantoi kahta kivääriä. – Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!
   Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.
   – Mihin menet ja mitä varten? – huusi Galjtsin ankarasti. – Lur…
   Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, etteikättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oliveressä kyynäspäätä myöten.
   – Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!
   – Miten haavottunut?
   – Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, – virkkoi sotamies,näyttäen kättään: – vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki – ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansaniskassa.
   – Ja kenen on tuo toinen kivääri?
   – Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkäolisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynytlähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, – lisäsihän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuenkivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.
   Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheastihävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättäsen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkäänlähti sitomispaikalle.
   Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivathaavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseenhuoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyitakaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.

VIII

   Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevatkynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myötentäynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivatne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niinahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan,ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjilläpaikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajienhiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossakynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa, huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkevahuuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. Sisaret rauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistänaisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisentoimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneidenyli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellenlääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoinolivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessävieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaanpistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista jarukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä jakirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.
   – Ivan Bogajev, sotamies S: n rykmentin 3: sta komppaniasta, fracturafemuris complicata! – huusi toinen salin päästä, koetellenruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.
   – Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! – huusi sotamies, rukoillenettei häneen kajottaisi.
   – Perforatio capitis.
   – Semen Neferdov, everstiluutnantti N: n jalkaväkirykmentistä.Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitänsikseen – sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettomaneverstiluutnantin päätä.
   – Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!
   – Perforatio pectoris… Sebastian Sereda, sotamies… mistärykmentistä? vaan elkää kirjottako: moritur. Kantakaa hänet pois, – sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jokorisi.
   Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaansidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella jakatseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää…

IX

   Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, muttakun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näkyvaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemäänheiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkäänhuomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, jokatäyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.
   – Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.
   – No, mitä?
   – Mistä tulette?
   – Tykkikaivannoilta.
   – No, kuinkas siellä on? kuumako?
   – Uh, hirmuista!
   Ja ordonanssi nelisti edelleen.
   Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhäenenevällä kiihkolla ja raivolla.
   "Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, jahänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessatilaisuudessa, – kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinenja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän eiantautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaanitseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, jokatoimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleoninluo.
   "Vous êtes blessé?" [6 - Te olette haavottunut?] sanoi hänelle Napoleon. – "Je vous demandepardon, sire, je suis mort", [7 - Pyydän anteeksi, olen kuollut.] ja ajutantti putosi hevosen selästäkuolleena.
   Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hiemankuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskallahevostaan, otti entistä reippaamman kasakanryhdin, katsahtitaaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään,ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosenselästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuenpolttelivat piippua.
   – Mitä te täällä teette? – huusi hän heille.
   – Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimmevähän huokaamaan, – vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsätaakse ja ottaen lakin päästään.
   – Vai vielä huokaamaan! – mars paikoillenne. Ja hän lähti heidänkanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleellahaavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle jakuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihanyksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskiensaartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näyttilentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksiminkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaankun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousiylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.
   Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisilletunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edeskumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkinsaartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassakompastuen – "auttamatta kaadun", – ja tuntien kuinka hengityskävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaaitseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.
   Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensänopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellenmiekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enäätuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat,erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhäloistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähelläsaartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudonvaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.
   – Kas, tuopas vasta rohkea! – sanoi matruusi, joka aivanlevollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmälläsamassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoonasti: – kun ei tahdo heittäytyä maahan.
   Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeamanyli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänenmielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoitykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdäponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.
   – Kuinka olette niin hengästynyt? – sanoi kenraali, kun Kalugin oliilmottanut käskyt.
   – Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!
   – Haluatteko lasin viiniä?
   Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taisteluoli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin.Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. javielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva,sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessäpaloi lamppu, – silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynäränpaksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaanammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kaluginei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanuttuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hänsuuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleenkoetellakseen itseään.
   – Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoihän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaansalalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseenpatterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. – Kenraali käski minuntiedustella, – jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannutpuhumasta kenraalin kanssa: – voitteko tykeillänne ampua raehaulejasaartokaivantoon?
   – Vain yhdellä tykillä, – vastasi kapteeni jurosti.
   – Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan jamörähti vihaisesti.
   – Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, – sanoi hän: – ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.
   Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisintapatteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksiavielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisamerimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisestiällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajattelihän.
   – No, sitten lähden yksin, jos sallitte, – sanoi hän hiemanivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansahuomaavankaan.
   Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oliuseampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntiavallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.
   Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon jamaineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikkinämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseliasioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa,ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, eienää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraanilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, jokaviikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitäKaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaaampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kalugininmielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.
   Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle,Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, jokaordonansseineen oli menossa tähystystorniin.
   – Ratsumestari Praskuhin! – sanoi kenraali: – tehkää hyvin jamenkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M: n rykmentintoiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsäja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka onvaraväkenä vuoren juurella… Ymmärrättekö? itse johdattakaa nerykmenttiinsä.
   – Ymmärrän, herra kenraali.
   Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.
   Ammunta alkoi harveta.

X

   – Onko tämä M: n rykmentin toinen pataljoona? – kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotkakantoivat maata säkeissä.
   – On kyllä.
   – Missä on päällikkö?
   Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömikuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsilakinlipulla.
   – Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… muttaennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväenluo, – sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.
   Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyäänperille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyielämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiinliikkeelle.
   Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jotaihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeensellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kylläpitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan.Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansajuoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssalähti tykkikaivannoista.
   – Näkemiin, – sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaantoista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoaistuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, – ja onnellista matkaa.
   – Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttäähiljenevän.
   Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaanvarmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin.Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoiuudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla.Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommienräjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehetmarssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinentoisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpiammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsaja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, HerraJumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus jahuuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoiyksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällätaivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!"ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeliylt'ympäri kiviä.
   "Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla."Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyntoimitin… Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri.Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."
   "Vaan miksikähän se minua seuraa", – ajatteli puolestaan Mihailov, – "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaanonnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."
   Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, jokareippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalinkäskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kunhän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänentarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota eioltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksainupseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten olikertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidänkanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaansaartokaivantoon.
   – No mitä uutta? – kysyi upseeri, joka söi illallista yksinhuoneessa.
   – Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.
   – Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin.Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on… kuuletteko? Taas alkavatkivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? – lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.
   "Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" – tuumiitsekseen Kalugin, – "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaapannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."
   – Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, – virkkoi hän.
   Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensaseurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan eiPraskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneettykkikaivannot.
   Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthinkanssa salalinnotuksesta.

XI

   – Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollutkäsikahakassa? – kysyi häneltä Kalugin.
   – Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan… Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö olikaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilmanhäntä olisi jouduttu tappiolle.
   Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö olikaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.
   Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollutkuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollutoikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvinymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleenedulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.
   Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä;sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, – komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeellerintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyijärjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikeallasiivellä toisessa komppaniassa.
   Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäijunkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmienväreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeäänetäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta jakummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoipataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseeritpuhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanianmuodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käskyheittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisenpataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsapaljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkuikomppanian edessä.
   – Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa",niin eteenpäin joka mies – se muistakaa!.. näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!
   – Mikä on komppanian päällikkömme nimi? – kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: – kuinka hän on urhoollinen!
   – Niin on, sekä taistelussa että muualla… – vastasi junkkari. —
   Hänen nimensä on Lisinkovskij.
   Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahtijyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivatkivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosimaahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeeltaammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, ettäranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.
   – Vai pommeja viskelet!.. Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niinsaat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! – puhuikomppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päälliköntäytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Hetisenjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen.Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. – Pestholi niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätäkesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa.Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahtija ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikkimuutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkinpäälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksikomppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttuihänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa janoussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällälyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä!mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkinpehmeään. "Ah Dieu!" kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevallaäänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksiranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntäpuistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Muttasitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänon sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssahuutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaanparisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivatmeikäläiset ja pataljoonan päällikkö.
   – Minä pistin yhden kuoliaaksi! – sanoi hän pataljoonan päällikölle.
   – Tepä urhea poika, parooni!

XII

   – Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, – sanoi Pesthsaattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.
   – Se ei voi olla mahdollista!
   – Miksikä ei: itse näin.
   – Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.
   "Olen hyvin tyytyväinen", – ajatteli Kalugin kotia palatessaan, – "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekanvarmasti. Ja onhan se ansiosta."
   Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän menihuoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntäodotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.
   Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotonaturvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruenGaljtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikathyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäsja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, – jota oli tarpeetonhuomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kelläänollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamattakenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänytsuurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilensalaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllämainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvellemenoa kuin kuolemaa.
   Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan johieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaanja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevansotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"
   Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneenkorkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oliaivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vainsilmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmäsaapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli senturmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonankeskustaa.
   – Heittäytykää maahan, – kuului joku kiljasevan. Mihailov jaPraskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuulivain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kuluisekunti, pitkä kuin tunti – pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas jahänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hänavasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamattamakaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivathänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaansytytysputkeen.
   Kauhu – jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, – kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.
   Kului vielä sekunti, – sekunti, jonka kuluessa kokonainenmaailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänenmielikuvituksessaan.
   "Kenen tappaa – minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan josjalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaankloroformilla, – ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakinvain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänettappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"
   Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailovillevelkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sittenolisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jotarakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannutviisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistuihänen mieleensä – vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiinmuihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne – kuoleman odotus – ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", – tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä.Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iskihänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokinhäntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatuikyljelleen.
   "Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänenensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristikuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoitajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuotuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajattelihän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, ettämillähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Jakas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemänsotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan ettämurskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinenjano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin."Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hänja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtämittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosikaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sensijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan.Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, – ja hänoli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tuletvilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivetpäältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikätuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänettappanut siihen paikkaan.

XIII

   Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuinPraskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömänpaljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassaräjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! – Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, – ajatteli hän samalla, – ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäksenisotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T: n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hänrupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jospommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaanparittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla)ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksirikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatuitunnottomana selälleen maahan.
   Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminennenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoaheikommaksi. "Henki erkanee", – ajatteli hän – "mitenkähänsiellä on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minuakummastuttaa", – mietiskeli hän, – "että kuollessani niin selvästikuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
   – Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! – kuului hänenpäänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevinäänen.
   Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsäja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan;näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaantoisessa maailmassa.
   Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksitunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisestivalmistautunut muuttamaan sinne, että palaaminen todellisuuteenpommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestävastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilosiitä, että oli elossa, ja kolmas – halu mitä pikimmin päästä poisvallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntäkainalosta ja talutti sitomispaikalle.
   "Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" – ajattelialikapteeni hieman toivuttuaan. – "Velvollisuuteni on jäädäkomppaniaani eikä lähteä ennen muita, – varsinkin kun komppaniakinpian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.
   – Ei tarvitse, veliseni, – sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalinkäsivarresta: – en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.
   Ja hän kääntyi takaisin.
   – Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidänjalosukuisuutenne, – sanoi Ignatjev, – noin ensituimaan vaintuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässämyllerryksessä… totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.
   Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovannoudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla."Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni,ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisinkomppaniaansa.
   – Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? – kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.
   – En tiedä… taitaa olla kaatunut, – vastasi vänrikkivastahakoisesti.
   – Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtämatkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?
   – Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!
   – No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, – sanoi Mihailovsuuttuneena: – kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä;ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänytottaa.
   – Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! – sanoivänrikki. – Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansavoisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuuliasingahuttelemaan, – lisäsi hän.
   Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oliruvennut kauheasti pakottamaan.
   – Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä onhengissä, – sanoi Mihailov. – Se on meidän velvollisuutemme,Mihail Ivanitsh!
   Mihail Ivanitsh ei vastannut.
   "Sellaista se on kun ei ottanut silloin – nyt täytyy lähettääsotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessavoivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
   – Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka onhaavottuneena tuolla kaivannossa, – sanoi hän hillityllä äänellä jakäskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminenoli sotamiehille, – ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketäänerittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
   "Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, eikä siis maksa vaivaa panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkinyksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse jaotan selvän, onko hän elossa. Se on minun velvollisuuteni", sanoiMihailov itsekseen.
   – Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, – sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä,toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johonhän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisisaartokaivantoa pitkin.
   Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydälaahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettäja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisinkomppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuorenjuurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon melkein, sillätännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
   "Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kunpaikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.

XIV

Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntiasitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiätoiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteestakimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannonvälissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä,kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, väänteliheja voihki – toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toisetpaareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamallalattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyisarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkeasumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamuruskohehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellätaivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihanaaurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.

XV

   Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, jaupseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taashuolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkinkukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.
   Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässäpaviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kutentällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itsetaistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensäoli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäiväntappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaankoska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivanläheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka hekatsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstinmielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taistelujasaanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet jokakerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikeinon kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaanuhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushoviltatai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainenmeistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaantaistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen taikolmanneksen korotuksen palkkaansa.
   – Ei, suokaa anteeksi, – sanoi eversti: – ensin alkoi vasemmallasiivellä. Minä olin siellä itse.
   – Saattaa niin olla, – vastasi Kalugin: – minä olin enimmäkseenoikealla; kävin siellä kaksi kertaa, ensimmäisellä kerrallaetsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellävasta kuuma oli.
   – Niin, Kaluginhan sen tietää – virkkoi ruhtinas Galjtsineverstille. – Kuulehan, V. kertoi minulle tänään – että sinä olitollut aika urho…
   – Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, – sanoi eversti – minunrykmentistäni kaatui neljäsataa miestä. Ihme on, että minä pääsinsieltä hengissä.
   Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessapäässä bulevardia heitä vastaan.
   – Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.
   – Olen hiukan, kivi sattui päähäni, – vastasi Mihailov.
   – Est-ce que le pavillon est baissé deja? [8 - Joko linnoitus on vallattu?] kysyi ruhtinasGaljtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.
   – Non, pas encore [9 - Ei vielä.] – vastasi Mihailov, jota halutti näyttääettä hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.
   – Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? – sanoi Galjtsinpuhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen – kutenalikapteenista tuntui – että teidän on varmaankin vaikea puhuaranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti…minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taasniinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useitaherroja – toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta – istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaapaperossia.
   Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensamukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerienkanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: s'il n'avaitpas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraientété reprises, [10 - Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimmevallanneet väijymäpaikat.] ja kuinka hän oli vastannut: monsieur! je ne dispas non, pour ne pas vous donner un dementi, [11 - En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisimieltänne.] ja kuinka mainiostise oli sanottu j.n.e.
   Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä,ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänelläkyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niinkovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellytedestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä oleviltaranskalaisilta: de quel régiment êtes vous? Hän sai vastauksen – eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toisellepuolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvataettä tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessapersoonassa: "Il vient regarder nos travaux ce sacré…" sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähtikotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nytlateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisikovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellätykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellänaisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt,iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vieläjoku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidänruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.

XVI

   Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle onnostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossaviruu läjittäin saappaattomia, harmaa– ja sinipukuisia silvottujaruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhajutäyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinutväkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen jahyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevatkeskenään.
   Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerinympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuenranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.
   – E sesii purkuaa se uazoo liee? [12 - Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?] – kysyi hän.
   – Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur, qui porte l'aigle imperial. [13 - Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaakeisarillista kotkaa.]
   – E vu de la gard? [14 - Oletteko siitä rykmentistä.]
   – Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne. [15 - Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?]
   – E sesii u ashtee? [16 - Entäs mistä tämä on ostettu?] – kysyy upseeri, osottaen ranskalaisenkeltaista puista paperossin imuketta.
   – A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme. [17 - Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.]
   – Zholii, [18 - Ihastuttava.] – sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensavähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan, joita taitaa.
   – Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cetterencontre, vous m'obligerez. [19 - Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niinolen teille kiitollinen.]
   Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeenupseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikkiläsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvintyytyväisiltä ja hymyilevät.
   Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla jatoisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin, uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiseltatulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää jakaristaa tulen venäläisen piippuun.
   – Tupakka bun! – virkkoi punapaitainen sotamies – ja katselijathymyilevät.
   – Oui, bon tabac, tabac turc – sanoo ranskalainen: et chèzvous autres, tabac – russe? bon? [20 - Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisillavenäläistä tupakkaa, onko se hyvää?] – rus – bun, – sanoopunapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen. – Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee! [21 - Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!] – puhuu edelleenpunapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa jataputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.
   – Ils ne sont pas jolis ces b…de Russes, [22 - Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.] – sanoo eräs zuaviranskalaisten joukosta.
   – De quoi de ce qu'ils rient donc? [23 - Millekäs täällä nauretaan?] – kysyy toinen, tummasotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.
   – Kaftan bun [24 - Kaunis kaapu.] – sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavinkirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.
   – Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom! [25 - Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!] – huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavantyytymättöminä.
   Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinenratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä comteSazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur, [26 - Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.] – puhuuyksipolettinen ranskalainen upseeri – c'est un de ces vrais comtesrusses, comme nous les aimons. [27 - Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niinsuuresti rakastamme.]
   – Il y a un Sazonov, que j'ai connu – sanoo ratsu-upseeri, —mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun devotre âge à peu prés. [28 - Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minuntietääkseni ole mitään kreivillistä, – pieni, suunnilleen teidänikäisenne tumma mies.]
   – Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir cecher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mescompliments. – Capitaine Latour, [29 - Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavatatuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemääntervehdykseni. Olen kapteeni Latour.] – sanoo hän kumartaen.
   – N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Çachauffait cette nuit, n'est-ce pas? [30 - Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä olikuumaa, eikö totta?] – kysyy ratsu-upseeri, tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.
   – Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats, quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec desgaillards comme eux. [31 - Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoitateidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistellasellaisten kanssa.]
   – Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied nonplus, [32 - Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseäännenästä vetää.] – sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansahyvin miellyttävä.
   Vaan jo riittää.
   Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jollaon vanha – kenties isänsä – lakki päässä, jalassa paljaat kengätja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja jokailmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossatylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita japoiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson.Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsätuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasanääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntälikinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä jakoskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsihieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin.Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen.Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkäjalat kantavat linnotukselle päin.
   Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseenmereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissasäteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaanja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa yleväärakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivätkatsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksestapolvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisensydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen,ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovatvalkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.
   Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Muttaraskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkäänpuhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavatkäydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, jokasekotettuna pilaa viinin.
   Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä,jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovathyviä ja kaikki ovat pahoja.
   Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkientekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminenPraskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen jaisänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta japeriaatteita vailla oleva lapsi, – voi olla kertomuksen konnana eikäsankarina.
   Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jotaolen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut,on ja tulee olemaan yhtä kaunis – on totuus.

Sevastopoli elokuulla 1855

I

   Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaaSevastopolin maantietä, Duvankan [33 - Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.] ja Bahtshisarain välillä,käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit(sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, jajotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiäkuormarattaita korineen).
   Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakkipäällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksianykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjenpäällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikälisaattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattomantukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän olitukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneetja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä – hoikennusta keskivälissävartaloa – ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan;päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotkaolivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleetkauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksutrypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneetkasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänensilmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaaja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivänvanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pomminpirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä,ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hänmatkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majailijossain siellä mistä kuului laukauksia, – mutta Sevastopolissa,Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanutkeltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kunvuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuinvärisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivatnopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taaskaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kunmyrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata.Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässähirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavanpäästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukkovenäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavarojaSevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnäsairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiinpäällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia japarrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormastonnostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellenja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivathänen ohitsensa.
   – Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies – sanoitensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotkatäpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.
   Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakkipäässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa.Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eriasennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidanpäällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laihaja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vainraappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaidenpohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinnirattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukotheiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa jajonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalatlaidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näyttinukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.
   – Dolzhnikov! – huusi hän.
   – Minä-ä! – vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakinpäästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuinparisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.
   – Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaisettihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.
   – Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! – virkkoi hänsamalla katkonaisella bassoäänellä.
   – Missä rykmentti nyt majailee?
   – Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidänjalosukuisuutenne.
   – Mihin?
   – En tiedä… varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne!Nyt, teidän jalosukuisuutenne, – lisäsi hän ääntään venyttäen japannen lakin päähänsä: – jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan,yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen ontemmellys – että auta armias, niin jotta…
   Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänenkasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisenilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.
   Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikääntusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotainsiksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti jatoisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hänoli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvinsujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; muttahuomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, olisellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensaoli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmitenkehittyy mies– ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänytmuuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, jaettä itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä:hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertailiitseään.
   – Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä moskova [34 - Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti japuolileikillisesti, sotamiehiä moskovaksi tai vielä valoksi.] lavertelee! – mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielenraskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneidenkuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystäpommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. —Naurettava tuo moskova… Aja, Nikolajev! annahan mennä… Oletkonukkunut! – lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjatensinellinsä liepeitä.
   Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaatvierivät ravia eteenpäin.
   – Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt… eteenpäin, – virkkoi upseeri.

II

   Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojensortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi– jatykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja olikasaantunut tielle.
   Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillätien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.
   – Kauasko on matka, maamies? – virkkoi heistä muuan leipää purrensotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.
   – Komppaniaan menemme, – vastasi sotamies vilkaisten syrjäänarbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. – Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; entiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, ettämeikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekösole kuulleet, hyvät herrat?
   – Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, – virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. – Me tulimme sieltä vasta puolenpäiväntienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!
   – Mitä niin, hyvät herrat?
   – Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enäämissään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!
   Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.
   Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahuttikielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään muttapanematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavansotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.
   – Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! – sanoihän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.
   – Elähän, odottelisit ennemmin! – virkkoi vakuuttavasti arbuusinkaivelija.
   – Yhtä kaikki! – jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessärykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.

III

   Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinenhenkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvänupseerin kanssa.
   – Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa!kenraalitkin odottavat, herra hyvä! – puheli katsastusmies, tahtoenpuhua pisteliäästi matkaa tekeville: – en minä ainakaan rupea teillevaljaisiin.
   – Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerranei ole!.. Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? – kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäenteitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kylläpäinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.
   – Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, – puhelikangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, – emme me oman huvimmevuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidäton kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille.Sitäpaitsi, tämähän on… tarkotan – te ette kunnioitaupseerinkutsumusta.
   – Aina te sotkette! – keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: – te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nythän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! – kuulettekos?
   – Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?.. Katsastusmies vaikenihieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoenpuhumaan.
   – Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitästeette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastuitoivoa)… antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun – niin eiminua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuinjään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla eiole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eiväthevoset ole heinän rivettäkään nähneet.
   Ja katsastusmies katosi portista.
   Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.
   – Kas niin! – virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: – olemme jomatkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää – kyllä ennätämme perille.
   Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihinistuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesitekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydänympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertyneinkuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istuipääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainentakki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeriavirui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään allasohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistiakädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli jalaukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitäkuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, polttisikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaankuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Eiheidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinentyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalinläheisiin väleihin – tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina senpeittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori jasaksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvallamakaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielänelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivatmatkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänytkaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hänrupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kutenhän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneetupseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulustaeräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissataas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikkivastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, joshänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istuipankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerinaei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä lukimolemmat upseerit.

IV

   – On se kuitenkin aika kiusallista, – puhui muuan nuoristaupseereista, – olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukatiesnyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.
   Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, jokakarkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmenituo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osuoikein paikalleen.
   Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.
   – Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, – virkkoi hän.
   Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleenteen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänenryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmenipaljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, ettämitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voinkyllä tehdä, jos vaan tahdon."
   – Kuinkas nyt päätetään, – virkkoi taas nuori upseerikaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: – jäädäänkö tänneyöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?
   Toveri kieltäytyi lähtemästä.
   – Ajatelkaahan, kapteeni, – jatkoi teetä jakeleva, kääntyenkädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä olipudottanut, – meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliitaSevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.
   – Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?
   – Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistäyhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? – lisäsi hänkääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.
   – Ei, jos hevonen on nuori, – sanoi Kozeljtsov.
   – Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis…tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin senolevan aika elukan.
   – Mistä upseerikoulusta tulette? – kysyi Kozeljtsov, joka halusitietoja veljestään.
   – Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä jame matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, – kertoipuhelias upseeri: – me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat: toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkinOdessassa.
   – Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? – kysyi
   Kozeljtsov.
   – Eivät tiedä… Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassaja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä… ajatelkaahan kuinkaepämiellyttävää… Suvaitsetteko valmiin paperossin, – sanoihän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiinsikarikotelonsa.
   Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.
   – Tulettehan tekin Sevastopolista? – jatkoi hän.
   – Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissaajattelimme teitä, kaikkia sankareja! – sanoi hän, kääntyenKozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.
   – Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? – kysyi luutnantti.
   – Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosenja hankimme kaikki mitä tarvitaan – spriillä kiehuvan kahvipannunsekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, – niin meiltäon rahat ihan lopussa, – sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahtitoveriinsa: – niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emmetiedä mitä on tehtävä.
   – Ettekös saanet muuttorahoja? – kysyi Kozeljtsov.
   – Emme, – vastasi hän kuiskaten: – meille kyllä luvattiin täälläantaa.
   – Mutta onhan teillä todistus?
   – Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoiMoskovassa eräs senaattori – hän on minun setäni – kun olin hänenluonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulleantanut. Annetaan kai siis siellä?
   – Kyllä varmaan annetaan.
   – Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, – virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaaasiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonutniin ketään.

V

   – Kuka on tilannut juurikassoppaa? – toitotti jotakuinkin likainenemäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseenliemimaljaa kantaen.
   Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivätravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.
   – Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, – virkkoi nuo upseeri: – täytyyhänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvallanukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.
   Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinennuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyikeskelle lattiaa.
   – Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, – sanoi hän tohtorille, jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.
   Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.
   – Etkö tunne? – sanoi hän hymyillen.
   – A a-a! – huudahti nuorempi veli: – sepä ihmeellistä! – jarupesi suutelemaan veljeään.
   He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivathämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänytpäähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?
   – Kas niin, sepä oli hauska, – virkkoi vanhempi, tarkastellenveljeä. – Mennään portaille juttelemaan.
   – Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä… syö sinä,
   Federson! – virkkoi hän toverilleen.
   – Vaan tahdoithan sinä syödä.
   – En tahdo mitään.
   Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä,kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonutmitään.
   Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänytsyntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempiollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.
   – Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, yleneevielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaantäällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantistakenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!
   – Oletpas sinä veitikka! – virkkoi veli hymyillen.
   – Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, – sanoi nuorempi hymyillenja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvinhävettävää: – kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysinpäästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti ollasinunkin kanssasi, – lisäsi hän vielä ujommin.
   – Sinäpäs olet lystikäs, – sanoi vanhempi veli, ottaen esiinpaperossikotelon ja häneen katsomatta. – Vahinko vaan, ettemme saaolla yhdessä.
   – Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? – kysäsi äkkiä nuorempi.
   – Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.
   Itse tulet kokemaan.
   – Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan
   Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.
   – Jumala ties.
   – Se vaan on kiusallista… Ajatteleppas mikä paha onni: meiltävarastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minunhuopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun entiedä kuinka voin esiintyä.
   Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen, muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinuttaorjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea jasuortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellävaalea hiustupsu – onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat.Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreilisielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuinveljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkinsiitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haiveniarupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotkausein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat.Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään, jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä,nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissäänoli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanuthäntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katselihäntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi; mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen, ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa, tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsiparemmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun, sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin astivain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista jaoli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talostaMoskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.

VI

   Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähänyhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauanaikaa ääneti.
   – Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, – virkkoi vanhempi.
   Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.
   – Suoraanko Sevastopoliin mennään? – kysyi hän hetken vaiti oltuaan.
   – Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kaikokoon.
   – Mainiota! lähdetään heti paikalla, – virkkoi nuorempi huoaten jameni sisään.
   Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneenaja rupesi miettimään:
   "Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen… kauheata! Vaansamantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythänon edes veli kanssani…"
   Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuukärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikäänsattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästivaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara olilähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän menisisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. NuorempiKozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P: nkanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.
   – Heti, heti tulen! – virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. —
   Varrohan siellä hieman, ole hyvä.
   Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoatenveljensä luo.
   – Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoihän.
   – Mitä loruja! Mikset?
   – Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaaja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit.Kovin häpeällistä!
   Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanutsanaakaan.
   – Paljonko olet velkaa? – kysyi hän tähystellen kulmainsa altaveljeään.
   – Paljonko… ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän onkolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut ainahänen… niin etten tiedä… ja preferanssiakin olemme pelanneet…minä jäin hänelle vähän velkaa.
   – Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minuatavannut? – sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.
   – Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänenkanssaan huomenna.
   Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähänvapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.
   – Tuossa on minun rahani, – sanoi hän. – Paljonko olet velkaa?
   Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivantotta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varaltahihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnastakajoamatta.
   Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokeristayhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi nehänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelatapreferanssia, kun ei rahaa ole.
   – Millä sinä pelasit?
   Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänenrehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeäteon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin jaloukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivätherkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, etteihän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä,joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.

VII

   Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanutsillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista, rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä,joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset, vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisestiäänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.
   "Miksikä hän loukkasi minua – ajatteli nuorempi, – eikö hän olisivoinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minäolen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin ettäkyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahdenolisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään, molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, eikovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori…myöskin reipas poika… Viikon perästä olisin kaikille voinuttodistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvotkäyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät josiihen mennessä melkolailla kasvaa, – ja hän nipisti ylähuulestaanesiinpistävää haiventa. – Ehkä jo tänään pääsemme perille ja hetijoudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen jahyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremminkuin muut. Haluaisinpa tietää – jatkoi hän, – tunkeeko hän minuttahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee ettäminun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemmeperille, – mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaavasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaaasentoaan, – ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, velikomppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaisetkimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkinne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla olepelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekkakädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssarupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksenväliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni.Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen.Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselenhäntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme!Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, – sanon, – ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinentai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvätjälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itsePelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisenkerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan.Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitätahdon. Sanon, etten tahdo mitään, – kunhan minut vain viedäänveljeni luo – että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan jaasetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain:'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivatisänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet… Jumala teille anteeksiantakoon!' ja kuolen."
   Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.
   – Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? – kysyi hän äkkiäveljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.
   – En ole, en kertaakaan, – vastasi vanhempi, – meidänrykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan, minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei oleollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!
   Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välitveljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.
   – Ethän ole vihainen minulle, Misha? – sanoi hän hetken vaitiolonjälkeen.
   – Mistä?
   – Ei mistään, niin… siitä mitä oli… ei mitään.
   – En ollenkaan, – vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyödenhäntä polveen.
   – Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.
   Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivatnousseet hänen silmiinsä.

VIII

   – Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? – kysyi nuorempi veli, kun heolivat päässeet mäen päälle.
   Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukanasiintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, jokakirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.
   Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oliniin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoaja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jopuolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa olikeskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun ainasiihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentinkuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterinasemapaikoista.
   Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttuauutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajatmuodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreistatammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.
   Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassaisolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisenpöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missäoli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuinpuhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljestenkanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen jatutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimajaoli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pieninepöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista ontapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jottalehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuilleja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkinmuodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jotapeitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyynyja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunutrasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johonoli kaiverrettu Pietari I: n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhatkortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerinjohdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänenkanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena olitarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassateltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näinennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisaulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä olivain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänenpienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria)ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriinpaljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiinkärpännahkatohveleihin.
   – Onpas siinä rahaa! – sanoi Kozeljtsov I: nen tullessaanlehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivätsetelitukkuun: – etteköhän lainaisi minulle noista puolia, VasilijMihailitsh!
   Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehtinousematta istualtaan.
   – Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra… Vaan kukateillä on mukananne? – kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka olihänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.
   – Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltätiedustelemaan missä rykmentti on.
   – Istukaa, hyvät herrat, – sanoi hän nousten, ja kääntämättähuomiota vieraisiin lähti telttaan. – Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? – sanoi hän.
   – Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!
   Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänenhuolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota velihänelle osotti.
   "Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajattelihän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.
   – Niin, missähän meidän rykmenttimme on? – kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.
   – Mitä?
   Hän toisti kysymyksensä.
   – Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirryttyviidennelle vallinsarvelle.
   – Todellako?
   – Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hänpaljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? – sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.
   – Olkoon menneeksi, juon kyllä, – sanoi Kozeljtsov.
   – Entäs te, Osip Ignatjevitsh? – jatkoi teltasta kuuluva ääni,nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.
   – Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.
   – Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, – vastasi laiska, kimeäääni.
   – No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseerituli takaisin vieraiden luo.
   – Anna simferopolilaista portteria! – huusi hän. Palvelija, jonkakasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan jasysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.
   Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunutjotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat jasieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettuyönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hänpunoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskinhuomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.
   – Antakaapas minullekin lasillinen! – sanoi hän istuen pöydänääreen. – Pietaristako tulette, nuori mies? – sanoi hänystävällisesti puhutellen Volodjaa.
   – Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.
   – Omastako pyynnöstänne?
   – Niin.
   – Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! – jatkoi asioitsija. – Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemäänPietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästäkirotusta elämästä.
   – Miksikä se teistä niin huonoa on? – kysyi vanhempi Kozeljtsovhäneltä; – mikäs teidän täällä on eläessä!
   Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.
   – Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu – jatkoi hän,kääntyen Volodjan puoleen. – Kaikkea sitä päähän pälkähtää, entosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä,niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiäraajarikoksi koko elämäkseen?
   – Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! – puuttuivanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.
   – Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! – sanoiylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, jokatällöin myöskin rupesi nauramaan. – Virittäkääpäs tuo soittamaan"Luciaa": me kuuntelemme, – sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: – siitä minä pidän.
   – Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? – kysyi Volodjaveljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivätjatkamaan matkaa Sevastopoliin.
   – Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa envoi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.

IX

   Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuinahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurellemerenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanutnähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielätuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosaliparkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusiunivormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessaoli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä olikutsunut heitä lapsikseen – kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oliaivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.
   – Kas niin, nyt ollaan perillä! – sanoi vanhempi veli, hypätenrattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. – Jos meidätlasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinäjäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini – tiedustelen, missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.
   – Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, – sanoi Volodja. —
   Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.
   Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.
   – On parempi, ettet mene.
   – Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka…
   – Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot…
   Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevienpommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä.Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivätpimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukauksetja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhävoimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinääkuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsimereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle.Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelöstikiväärillä käteen ja huusi:
   – Kuka siellä?
   – Sotamies.
   – On kielletty päästämästä!
   – Kuinka niin? meidän täytyy päästä.
   – Kysykää upseerilta.
   Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästäämenemään.
   – Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! – huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joitaahtautui sillalle.
   Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä,jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.
   – Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit – se on varma.
   – Hei pojat – sanoi toinen ääni: – kun pääset Severnajan puolelle, niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämäkerrassaan.
   – Puhut joutavia! – sanoi edellinen: – joku päivä sitten lensituohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että…
   Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivätkuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, jokapaikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunutheikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkejavastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineetsiltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä mustenevameri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaastasinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivatvihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivanhämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyihöyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin.Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottujavallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä jalaivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtonamurtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräsmies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolinyläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemminjymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aaltohuuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksisotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiäkuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevatkuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoapärskähyttäen vinkuen veteen.
   – Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensavanhemman Kozeljtsovin eteen: – no, oletteko jo ihan toipunut?
   – Kuten näette. Minne teillä on matka?
   – Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentinajutantti… odotamme rynnäkköä joka hetki.
   – Mutta missä Martsov on?
   – Eilen jalka ruhjoutui… kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui…
   Kuinka, tunnetteko hänet?
   – Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?
   – On, tuli M: n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: sielläon meikäläisiä – neuvovat kyllä teitä.
   – No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?
   – Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ettetunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, eimusiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nytkäynyt… Hyvästi!
   Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.
   Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuulatai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän.Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojenäkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs, ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivätkoskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden – että hänenpitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauaspois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistäkääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän,säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunkisaappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.
   Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.
   "Hyvä Jumala! kaadunkohan minä – minä? Hyvä Jumala, armahda minua!"sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.
   – No, mennään, Volodja! – sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaatolivat ajaneet sillalle. – Näitkö pommin?
   Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneitaja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisellapuolella ei kukaan heitä pidättänyt.
   Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja äänetikuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevienpirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikallepatteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää,että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oliKorabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennäyöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltähuomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaanpitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin sitomispaikalle.

X

   Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuillatelttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnäkamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksilaupeudensisarta.
   Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen jaankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoikäskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinenoli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö,jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomastivalkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemmanrinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.
   Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä
   Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.
   – Hän on kai P: n rykmentistä? kysyi vanhempi. – Onko hän teidänsukulaisenne?
   – Ei, vaan toverini.
   – Saattakaa te heitä, – sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: – tänne näin – ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.
   – Mennään… mitä sinä katselet! – sanoi Kozeljtsov Volodjalle, joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijottihaavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. – Mennään.
   Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen jatoisti lakkaamatta:
   – Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!
   – Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, – virkkoi sisarKozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astuiheidän perässään pitkin käytävää.
   – Vastikään on tullut.
   Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "HyväJumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hänepätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasiselällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsäalla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin silläjoka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalkapistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niinnäkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.
   – No, miten on laitanne? – kysyi sisar, kohottaen ohuilla, hennoilla käsillään – sormessa Volodja huomasi kultasormuksen – hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. – Toverinnetulivat teitä tervehtimään.
   – Tuskia on tietysti – sanoi hän kiukkuisesti. – Antaa olla, nyton hyvä, – varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. – Päivää!Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi… – virkkoi hän Kozeljtsoville. – Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, – sanoi hän, kun tämäoli sanonut nimensä. – Mehän olemme asuneet yhdessä, – lisäsi hän,vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.
   – Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.
   – Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen – sanoi hän, otsa rypyssä. – Voi, kuinka tuskallista!.. Parempiolisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.
   Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaanpeitti kasvonsa käsillään.
   – Hänet täytyy jättää rauhaan, – kuiskasi sisar kyynelsilmin: – hänen tilansa on hyvin huono.
   Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennellevallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuinyhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaanvirkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.
   – En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, – sanoi vanhempi. – Vaanvoihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin jatulen huomenna luoksesi.
   Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.

XI

   Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu, jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oliautio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suurettalot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinenkatukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiäja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hännäki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertäistutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisinelehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaastihengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievälaupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen, pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänenmielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoija ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyysvaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaanminua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämänsijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivätja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin, keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievänsillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähelläänmerenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteellaorvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.
   – Kas kun ei sammunut! – sanoi Nikolajev käheästi.
   – Niin – vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkeallaäänellä, joka häntä itseään hämmästytti.
   He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentinvallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan; ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri.Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyäänhevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyija ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin, yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö",ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.
   Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle, jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommitlakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, jokatuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.
   – Niinpä, jos hän on kunnon mies – mutisi akka, – pardon, teidänjalosukuisuutenne upseeri.
   Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustallataivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin jayhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään.Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneenhiljaisella äänellä.
   – Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.
   Mokomaankin paikkaan vielä kiire.
   – No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, – vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänetoli vallannut.
   – Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, jokaon vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisinaaikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, eimuuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissasellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua.Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä – saat lukea kaikkirukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti – lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pomminpirstaleeseen. – Sellaista se on, – jatkoi Nikolajev – on käskettysaattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkintotella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivätajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta…Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niinNikolajev saa siitä vastata.
   Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oliääneti ja huokaili.
   – Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! – sanoi hän äkkiä: – kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.
   Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuulluttakanaan Nikolajevin huokauksia.
   Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämäyksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestätuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyikeskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttuipäähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohantodellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri… tällaistako onkinkuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurellanautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Jatodellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestälumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikönasuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.

XII

   Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, olipienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta.Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeäkynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hänlähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoihänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisenpeilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja, rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.
   Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies – vääpeli – hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarinsodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunutsinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri, ajettunut poski siteessä.
   – Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II: nen, komennettu 5: een keveään patteriin, – puhui Volodja ulkoaopettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasikuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.
   Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypistelisaksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoiäänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla, niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vainsilloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.
   Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälakimelkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävätruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet jahyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisestija hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesimikä hän oli miehiään.
   – Niin – sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: – tykistöhevosilletäytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovinlaihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?
   – Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkinkaurat hiukan halvempia, – vastasi vääpeli, seisoen asennossa, vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaakeskustelua. – Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk, kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, ettämeidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä – kuuluvat olevanhuokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?
   – Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. – Ja patterin päällikkörupesi uudelleen kävelemään lattialla. – Mutta missä teidänmatkatavaranne ovat? – kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.
   Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannutVolodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassaoli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaanainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinythänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämilläänettä tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannuttoimittaa ne hänelle huomenna.
   Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyivääpeliltä.
   – Mihin sijottaisimme vänrikin?
   – Vänrikinkö? – sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmänhämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuinnäkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" – Kyllähän alakertaan, teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänenjalosukuisuutensa, – jatkoi hän, hetken tuumittuaan: – nyt onalikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa ontyhjänä.
   – Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? – kysyi patterinpäällikkö.
   – Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.
   Volodja nousi ja kumarsi.
   – Ettekö halua teetä? – kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessaovelle. – Voidaan panna samovaari kiehumaan.
   Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alastyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekärautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkuipunapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.
   Volodja luuli häntä sotamieheksi.
   – Pjotr Nikolaitsh! – sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaaolkapäästä. – Tähän tulee vänrikki nukkumaan… Tämä on meidänjunkkarimme, – lisäsi hän vänrikille.
   – Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! – sanoi Volodja, muttajunkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvintyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen jalähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.
   – Ei se mitään tee, makaan pihalla, – mutisi hän.

XIII

   Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinentunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannuthänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsäja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyivuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänenmieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänetsiihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päälläkuului patterinpäällikön askeleet.
   "Vaan jos lentääkin – ajatteli hän – niin tappaa ensin nuo tuollaylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatusrauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähänjos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaisettunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousiuudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa.Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon.Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaaasetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!"tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaaylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyijälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloinpäivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan, samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunantärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinäänmilloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita, joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoohänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taasäitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi, kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä – ja taashänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaastaJumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen,välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, tekiristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessaopetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleenilahuttavan lohdullisen tunteen.
   "Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin,Jumala, – ajatteli hän, – tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaanurhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin annasitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksakantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinuntahtosi."
   Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta, kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hänvielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnettakesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvanpommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.
   Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat, vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksenrukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi, jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta – kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjönristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaansotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaallalattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansapalkintoa kaikista kärsimyksistään.

XIV

   Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen jalähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.
   – Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! – sanoisotamies.
   – Miksikä niin?
   – On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkintänne päin, – sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvanäänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.
   Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskelläkatua.
   Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samatvoihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit, rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaanSevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vieläsynkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissaentistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsiKushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan, entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla onraskaan odotuksen ja väsymyksen leima.
   Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluuP: n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanianpäällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneenakolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksivalaisevat – kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.
   – Missä on rykmentinpäällikkö? – kysyi Kozeljtsov.
   – Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! – vastasi avulias sotamies. – Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.
   Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovinpieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänentakanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.
   – Saanko mennä?
   – Ilmotan heti, – ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntäpuheli oven takana.
   – Jos Preussi pysyy puolueettomana, – sanoi toinen ääni: – niinsilloin Itävaltakin…
   – Mitä Itävallasta, – virkkoi toinen, – kun slaavilaiset maat…no, pyydä sisään.
   Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Sehämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä olivarjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suurikultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainenlamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri, toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istuikeskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. VaikkaKozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoinrikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan, joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa, everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.
   "Kummallista, – ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, – vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyyjo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaanrykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti kokoviikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjäänja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt!silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikkaolenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin uskopois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesivain olla minun paikallani!"
   – Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, – virkkoi everstikatsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.
   – Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihanumpeen.
   – Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, – sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. – Tevoitte kuitenkin hoitaa virkanne?
   – Kyllä, varmasti.
   – No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisenyhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.
   – Ymmärrän.
   – Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, – lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksellahuomauttaen, että audienssi oli loppunut.
   Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotainitsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi olluttukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin – eirykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, kokoympäristöönsä hän oli tyytymätön.

XV

   Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimäänkomppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopistatehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hänsivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikkituo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänellehyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsakolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missäänliikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissämuistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuinkiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetytpari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tututpaikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vastenkuudennen vallinsarven puolelle.
   Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseensalalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan.Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se olisisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisellapuolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies pitelitoisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästäpuolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oliaapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:
   "Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja…"
   – Niistäkäähän kynttilää! – sanoi eräs ääni.
   – Mainio kirja. – Jumala… minun… – jatkoi lukija.
   Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivatliikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyydenjälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästäryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollutmissään tilaa, tuli upseerin luo.
   – Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?
   – Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne – vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin. – Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidänjalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitäikävöineet.
   Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.
   Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikköon tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh",j. n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tulikädestä tervehtimään.
   – Päivää Obantshuk! – sanoi Kozeljtsov: – yhä elossa ja eheänä? —
   Hyvää päivää, pojat! – sanoi hän sitten ääntään korottaen.
   – Terveyttä toivotamme! – jyrähti salalinnotuksessa.
   – Mitä kuuluu, pojat?
   – Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen onvoiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, muttaavoimelle kentälle ei vain tule.
   – Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vieläkentällekin, pojat! – sanoi Kozeljtsov – enhän minä ensi kertaateidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.
   – Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkutäänet.
   – Näes kun on rohkea – virkkoi taas ääni.
   – Rohkea kuin pahuus! – sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkinniin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuinkomppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei seollut mitään kerskailua eikä valetta.
   Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.

XVI

   Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-,tykistö– ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivatpuhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivatholvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivatportteria ja pelasivat korttia.
   – Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!.. Miten onhaavasi laita? – kuului eri tahoilta. – Täälläkin huomasi, ettähänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.
   Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaanjoukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat.Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinenupseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvatviikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi korttejahuolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, – tahtoen vainnäyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsänojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti panipeliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella olikyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisestihymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikuttihän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käyttirahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enääollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristäupseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitäkädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voittiaina.
   Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.
   – Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, – sanoipankinpitäjä: – arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.
   – Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin paninmenemään kaupungissa.
   – Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne
   Simferopolissa jonkun kustannuksella.
   – Toden totta, hyvin vähän, – sanoi Kozeljtsov, mutta halusinähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki jaotti vanhat kortit käteensä.
   – Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikinjoskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.
   Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa jamuutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.
   Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataaruplaa.
   – Ei näy vetelevän, – virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.
   – Suvaitkaapa hommata rahat tänne, – sanoi pankinpitäjä katsoenhäneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.
   – Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseerinousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.
   – Hm! – mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaanja vasempaan jakoi kortit. – Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, – sanoi hän ja pani pois kortit: – minä olen saanut kyllikseni. Eitämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, – lisäsi hän: – me pelaammepuhtaalla rahalla emmekä velaksi.
   – Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.
   – Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanutkahdeksan ruplan verran. – Olen pannut peliin yli kaksikymmentäruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.
   – Mistä minä maksan? – sanoi pankinpitäjä: – kun pöydällä ei olerahaa.
   – Siitä minä en välitä! – huusi majuri nousten istualtaan – minäpelaan teidän kanssanne enkä hänen.
   – Hikinen upseeri tulistui äkkiä.
   – Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhuaminulle hävyttömyyksiä?
   – . Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! – kiljasi majuri.
   – Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! – huusivat kaikki koettaenhillitä majuria.
   Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomennatai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti jaylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, muttaelämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotkakauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitääntoivoa pelastua – ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuudenhävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä,joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtäkirkkaasti – koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaailmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.

XVII

   Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoistatienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerienseurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusiakasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerienvaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellyttiettä herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunisulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhinupseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahtiotsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, – suuri naistenritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinutmielestään – kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusistakeksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan jasomista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa, mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko, nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinensinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhuihyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseensapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillätuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perinhyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaanVolodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissaolivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taaskorkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa, vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin,ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiinja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hänkyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoiluonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valittelikuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensäitsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; muttajostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä jaluonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseeritjuuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang, jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän eipuhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kunoli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekätarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö sevaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavallahäntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa, tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kutensotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystäfeminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisiasuuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakoltaarvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajanjonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisestihuomasivat, tehden siitä pilaa.
   Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta jayhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen, kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset japoskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisestija kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hänoli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainiotoveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä,juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltäjotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, olihän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille,"praktisch" kiireestä kantapäähän.
   – Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! – sanoi kapteeni, kunKraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. – Mitähaluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?
   – Minä käskin jo tuomaan teetä, – vastasi hän: mutta voinhan sillävälin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaatehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne jaystävyydestänne, – sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: – alikapteeni Kraut… aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, ettätulitte jo eilen.
   – Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.
   – Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kukakorjaisi – tässä piiritystilassa; – täytyy asettaa tukia alle.
   – No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? – kysyi Djadenko.
   – Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain saisiipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksisivulaudan.
   Hän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän olikokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä onpäästyään juuri vaarasta.
   – No, Dmitrij Gavrilitsh, – sanoi hän ravistaen kapteenia polvista: – kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulumitään.
   – Ei vielä mitään.
   – Niin, eikä siitä mitään tulekaan, – puuttui Djadenko puheeseen: – olen sen jo ennemmin teille todistanut.
   – Vaan miksi ei?
   – Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.
   – Äh teitä, senkin kiistelijä! – sanoi Kraut iloisesti hymyillen: – oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljonkiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.
   – Ei, eivät tee.
   – Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, – sanoi hän junkkarille, joka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.
   Kraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta, kyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.

XVIII

   – No olettekos jo kotiutunut luonamme? – kysyi Kraut Volodjalta… – Anteeksi, mikä on oma– ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näetsellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?
   – En ole, – sanoi Volodja: – en tiedä mitä tehdä. Olen puhunutkapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saanmuona– ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterinpäälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.
   – Apollon Sergejetshiltä! – hän päästi huuliltaan suurta epäilystäilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. – Tuskinpa vain!
   – No, jos kieltää, ei se mitään tee, – sanoi kapteeni: – eihäntässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa; kysyn jo tänään.
   – Kuinka! te ette tunne häntä, – puuttui Djadenko puheeseen, – kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan… tahdotteko lyödävetoa?
   – No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.
   – Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kylläitara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.
   – Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa? – sanoi Kraut: – eihän lisähevosen pito tuota voittoa!
   – Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! – sanoi Vlang, palatenpiippu kädessä Krautin luo: – se on mainio hevonen.
   – Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? – huomautti alikapteeni.
   – Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavatkahdeksan ruplaa, – kiisti yhä Djadenko: – kun hänen laskunsanäyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.
   – Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun tetulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.
   – Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saadaneljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.
   – Kun eletään, niin nähdään – virkkoi alikapteeni: – ja niin tekinteette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, – lisäsi hän osottaen Volodjaa.
   – Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh? – puhui Tshernovitskij puheeseen, – voihan hänellä olla varoja: miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?
   – En minä ainakaan… suokaa anteeksi, kapteeni, – sanoi Volodjapunastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.
   – Kas, kas, mikä huimapää! – sanoi Kraut.
   – Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voiniitä ottaa.
   – Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, – rupesialikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: – tiedättekös, ettäkun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinäkaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitsepuuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Josolette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee ylimenoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa),toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksikansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevostakohti, hyvä herra – se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkiasotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönäteidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienotturkit ja yhtä jos toistakin… Ei kannata puhuakaan…
   – Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, – puuttui nyt puheeseenkapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, – on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensinkahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisileivän palasta vanhoilla päivillään?
   – Kas siinä se on! – virkkoi taas alikapteeni: – elkää olko kovinkärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli pahaomatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenkokerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään jatodistelemaan päinvastaista.
   Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.
   – Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniäpöytään, – sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. – Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.
   – Sanokaa te itse.
   – Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.

XIX

   Pöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisellapöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oliesitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänäänkättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.
   – No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. – Vänrikiteivät juo, – lisäsi hän hymyillen.
   Yleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niintuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä,vieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimattakaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakkaosottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistäänsiitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin jaaivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyäottamaan.
   Päivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskentelipaksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä,puolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hiemanvanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinastaja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulatonvesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhettariitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patterioli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausuiarvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti, kun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskusteluitsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin jauusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuudennäyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheastatilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljonajatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistävirkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänenhämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuinhän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstäja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisenaikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia jaseinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.
   – Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täälläsattuu usein tuollaisia yllätyksiä, – sanoi patterinpäällikkö.
   – Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.
   Vlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyttorilla eikä pommista puhuttu sen enempää.
   Aivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisäänkädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensipatterinpäällikölle. "Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuritykistöpäälliköltä." Kaikki upseerit katselivat kärsimättömänuteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneestimursi sinetin ja veti kuoresta tuon perin tärkeän paperin. "Mitähänsiinä lienee?" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteäSevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettuvallinsarville?
   – Taas! – sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperinpöydälle.
   – Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? – kysyi vanhin upseeri.
   – Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin.Minulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttämäärää – murahti patterinpäällikkö: – ja vielä pitäisi lähettäämuualle. – Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, – sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. – Seitsemäksi on komennettuetuvartiolinjoille… Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä,hyvät herrat? päättäkää, – toisti hän.
   – Hän ei vielä ole ollut missään, – sanoi Tshernovitskij osottaen
   Volodjaa.
   Patterinpäällikkö ei vastannut mitään.
   – Niin, lähtisin kyllä mielelläni, – virkkoi Volodja tuntien kuinkakylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.
   – Ei, miksikä niin! – keskeytti kapteeni. – Tietysti ei kukaankieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; muttajos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niinheitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.
   Kaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri nerullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päättipyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi, kuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen.Tshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa.Kraut oli ihan tyyni.
   Volodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaanäkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, – hän otti toisen, pienemmänja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: "mene".
   – Minä, – sanoi hän huoaten.
   – No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, – sanoipatterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikinhämmentyneitä kasvoja: – valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jottateillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.

XX

   Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaastivalmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehottihäntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja"Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön,ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksilukemaan "Ohjeista" [35 - Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan javarsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassatyöhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko javarsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanuthäntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynäpäivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelkoenempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samallakiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemäntienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmintaakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavatvalmiina.
   – Minä annoin Vlangalle luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidänjalosukuisuutenne! – sanoi hän.
   Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitääntarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidänluokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaanyksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?"mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat!sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään: "Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikasääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveliripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkuttiaivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, olihänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessäänparhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi, että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotonaoli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään jataivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit jatykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamatsotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsailmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta.Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.
   "Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitelluttuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelemattatykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhänminä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä jariemastuneena.
   Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissäyllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarvenpäällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heiluttikäsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista, heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänäei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaanheitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.)Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosirintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; muttaonneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskytja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistöllemäärättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja, pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hänsellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuinoli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysikaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinenrikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunutaamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaanruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinkakaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hänparikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänenavukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli, joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja saihänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimiasekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuinomassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi.Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperäänkaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, japeitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottuikaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksenmatalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päinensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutuinurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikkisotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamatpolttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytyttikynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata.Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, muttaverrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, jokapani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessaoli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria, puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, millointulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang, joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen,päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa, hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodjatunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennenlapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidinhameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeääja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska olla.

XXI

   Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleetrohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta jaupseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: – kaksitykistöaliupseeria – toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikkimitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen – nuorikantonisti, [36 - Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia, jotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kutenainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnäolivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonnevarjoon lähelle sisäänkäytävää olivat alhaisarvoiset asettuneet.Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, jokasyntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.
   – No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laulatarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.
   – Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaankuullut kotikylässäni, – sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynytsotamies.
   – Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! – virkkoi muuanaristokraattien nurkasta.
   – Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! – vastasi verkalleen
   Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.
   – Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet, vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitäpäällystö meikäläisille kiitosta lue.
   Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.
   – Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, – sanoi joku.
   – Käskekääpäs se Meljnikov tänne, – lisäsi vanha aliupseeri: – muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.
   – Mikä mies se Meljnikov on? – kysyi Volodja.
   – Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hänei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsellahäntä: hän on aivan karhun näköinen.
   – Hän osaa noituakin, – kuului Vasinin verkkainen ääni toisestanurkasta.
   Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perinharvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla olisuunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.
   – No pelkäätkö sinä pommeja? – kysyi Volodja.
   – Miksikäs pommeja pelkäisin! – vastasi Meljnikov, kohauttaenolkapäitään ja kynsien korvallistaan: – ei minua pommit tapa, tiedänsen.
   – Sinä kai tahtoisit elellä täällä?
   – Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! – sanoi hän jarupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.
   – No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhunkenraalille? – kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaankenraalia.
   – Miksikä ei! tahdon kyllä.
   Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.
   – Ruvetaanpa pelaamaan "nenää", [37 - Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiinkorteilla nenälle. Suoment. huom.] pojat. Kellä on kortit? – kuului hän kiirehtivän.
   Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, – sieltäkuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joiteetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut, kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan, toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinenkunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotkahuomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivatpuhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piirityspian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut, kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssatulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampuakahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saamaksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.
   Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni miessuurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoiensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraahohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaaviettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaantyöhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaanhänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän eituntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessavallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen olierinomaisen hauska ja miellyttävä olla.
   Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynytlattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänytsinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennenmaatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitäpihalla tehtiin.
   – Siirtäkää jalkojanne! – huusivat sotamiehet toiset toisilleen, heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.
   Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui
   Volodjan sinellin liepeeseen.
   – Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, – rupesi hän puhumaanitkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: – te ette vielä tiedä, kuinkasiellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.
   Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulossalalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istuiMeljnikov.
   Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta – erittäinkin salalinnotuksestatultua, – yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassakuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, jaruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidänyläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävätpommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä olitoiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi sielläasustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään; edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miestenkuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat japommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiinpuettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jotatoiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivankellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivätsyrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maatajaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.
   – Kuka tuo musta haahmo on? – kysyi Volodja Meljnikovilta.
   – En tiedä, menen katsomaan.
   – Elä mene: ei tarvitse.
   Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luoja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.
   – Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! – sanoihän takaisin tultuaan. – Pommi puhkaisi kellarin katon, niin ettäjalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.
   Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksenovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautuitaas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlangsalalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan, istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoakiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuinilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillävihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.

XXII

   Seuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaanaaikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksenkynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulanvinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensäjoukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraahohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseenulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vainsilloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää:kaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseenaamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtävoimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikärintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaenkävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.
   Kynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori,kähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettutänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoisen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi; toiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tulitosiaankin hyvin sievä.
   – Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, – puhui heistätoinen, – niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksimääräaikamme umpeen.
   – Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälelläja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.
   – Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, – sanoitoinen.
   Tällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli jaiski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitäsaartokaivantoa myöten.
   – Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, – virkkoi muuan.
   – Ei tapa, – vastasi Meljnikov.
   – Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, – sanoi nuorisotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.
   – … Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä ontullut päiväkäsky, – jatkui keskustelu.
   – Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultuakeisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaantäysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.
   Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päidenyli ja iski kiveen.
   – Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi, – virkkoi muuan sotamiehistä.
   Kaikki nauroivat.
   Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistäoli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, muttamuut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.
   Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseenkuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodjakutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansakokoon ja lähti sen kanssa patterille.
   Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enääsaattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissäeilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan: hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkinkadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta.Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänythänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, etteiainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitäettä on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden häntiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon.Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesiampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänetparemmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaankiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään, niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemäänkaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sieväännuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paitaympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat, joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen, toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minnehänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolinhiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpuasekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.

XXIII

   Meren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotustenvälisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissakaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkellaSevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurellemerkkipaalulle.
   Aurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella, joka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen javeneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vienotuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafinympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja.Sevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen, laivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeinekirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen, joiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisenkauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joitapurppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, – yhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuollakeltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissäpäilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällääärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehtipitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin kokolinnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyialituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaastikeskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotkakasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle.Näitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä,näkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkeallataivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaanyhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.
   Kellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaanharvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.
   – Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, – virkkoihusaariupseeri, joka istui ratsailla, – se on hajalle ammuttu!hirmuista.
   – Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, – virkkoi se, joka katseli kaukoputkella. – Tuo äänettömyys saattaaminut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä sevastaa mitään.
   – Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista ainalakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennäänaamiaiselle… meitä jo odotetaan… ei kannata katsella.
   – Elä, odota hiukan! – vastasi kaukoputkella tähystelijä, katselleninnokkaasti Sevastopoliin.
   – Mitäs siellä on? mitä?
   – Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.
   – Niinpä näkyy, – virkkoi merimies: – marssivat kolonneissa. Täytyy hälyyttää.
   – Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.
   Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustiapilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereiltapoikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummiajuovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eripaikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan.Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuinsateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivatsavun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhäkiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi.Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja sulilopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi, jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänetyhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.
   – Rynnäkkö! – virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehenkaukoputkelle.
   Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla,ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoillakuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.
   – Mahdotonta, että se on vallattu, – virkkoi ratsailla istuvaupseeri.
   – Jumal'auta, lippu! katso, katso! – sanoi toinen huohottaen jalähti kaukoputken luota. – Ranskan lippu Malahovin kummulla.
   – Ei, se on mahdotonta!

XXIV

   Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaatakaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellutkultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä untaviidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänentoistama, paljon merkitsevä huuto:
   – Hälyytys!
   – Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! – huusi ääni.
   – Varmaan jotain koirankuria, – virkkoi hän avaten silmänsä eikäuskonut.
   Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevannurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki.Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennäkomppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hänlähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli olitauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivättulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuinmuuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka, missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa, kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita jahaavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentäaskelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneenamuuriin.
   – Schwartzin redutti on vallotettu, – sanoi nuori upseeri. —
   Kaikki on menetetty.
   – Lorua, – sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän, rautaisen miekkansa ja huusi:
   – Eteenpäin, pojat! hurraa-a!
   Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksieteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestäjuoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukeallepaikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, – muttamihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän eikerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiäunivormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja; muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan jahuusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitähänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamatsotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyisivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä samanvälimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; muttahänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään joulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä jahän tunsi kipua rinnassaan.
   Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarminluona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuriollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.
   Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänenluokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansayli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja, mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavanpaidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähtiäänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsovseurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, jamuistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hänajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänytvelvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan olimenetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistäänsyyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria, sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaisellemiehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.
   – Kuolenko minä? – kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tulluthänen luokseen.
   Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristinhaavottuneelle.
   Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiinkäsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.
   – Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? – kysyi hän kovaa papilta.
   – Kaikkialla on voitto meidän, – vastasi pappi, lohduttaakseenhaavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehuijo Ranskan lippu.
   – Jumalan kiitos, – huudahti haavottunut, tuntematta kuinkakyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
   Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle samanonnen", ajatteli hän.

XXV

   Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaansatua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaisettulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsikuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hänpysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen,näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään jakömpivän toinen toisensa perään ulos, – kuulipa vielä erään – arvatenkin Meljnikovin – sanovan leikillisesti:
   – Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!
   Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänythänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli olikokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihottivähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätönpelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" – ajatteli hän jajuoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat.Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntäkohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimetvälkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa.Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessämuiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusiVolodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jopitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinenääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sittentoisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" – komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää jakiihkeitä huutoja.
   Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistamaepätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinnepäin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidäntakanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muidenedellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampuisuoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoisilmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hänoli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksellasinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleenpäässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuulaoli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannutsytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh!seuratkaa minua!" – huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoensytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin.Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaahän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaanVlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaaminua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyisaartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautuisamassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki.Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.

XXVI

   Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestämörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vainkahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineenhöyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosiaja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkiallavaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkainataivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä jatoisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla;räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään oleviamustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteliilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivatveteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevinpatterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolellakaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolellariippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellävihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuulipani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyiuppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivatyhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyrynja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevosetkorskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteeninkomentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollutsyönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitäpureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niinkovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.
   – Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, – sanoi
   Vasin.
   – Jopa ihmettä! – sanoi toinen.
   – Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, – jatkoi hän huoaten, – ja kuinka paljon meidän poikia siellä onkaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.
   – Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, – sanoi Vasin.
   – Se on häpeä kuitenkin.
   – Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai!Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkinmeidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee – takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän?Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivätkaikki ilmaan… Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaankaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, – vielä se tehdäänlopputili. – Varro vain, – lopetti hän kääntyen puheessaanranskalaisten puoleen.
   – Tietenkin tehdään! – sanoi toinen vakaumuksella.
   Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunuthämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivatnähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niinmonta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailuavihollisissa, – Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enääketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista: yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä jahajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja, joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita, raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottavavoima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan, pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleitasalalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissäsinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeniräjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.
   Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeilläuhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitsevakuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynenvastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidänjärkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta, vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.
   Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä,kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan, liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahdenrakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin sejätti niin monta urhoollista veljeä, – paikalta, jonka se olikyllästänyt verellään, – paikalta, jota se oli yksitoista kuukauttapuolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, muttajonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.
   Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä.Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansasuojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missähe olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaanpimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalistentoisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväkiyhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerittunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat jatavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivätja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolistenmerenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä japuuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästätältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se olikuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadansamoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturillaja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, jokaviimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseentietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaastivalvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla, joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksitukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneellaupseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja jokaväentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterinluona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvelluttykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystätyöntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, selaivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissaauki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota.Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies ottilakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasitoinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta,häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyynSevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamatonkatkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.

Tolstoy Leo, graf Sevastopoli

Sevastopoli joulukuulla 1854

Sevastopoli toukokuulla 1855

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

Sevastopoli elokuulla 1855

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

XVII

XVIII

XIX

XX

XXI

XXII

XXIII

XXIV

XXV

XXVI

Tolstoy Leo, graf
Sevastopoli